lauantai 18. lokakuuta 2014

Elokuussa 2/2

  • Maijan estetreenit 20.8
Ennen Kiuruveden kisoja pyysin kouluvalmentajaani Maija Kärkkäistä pitämään minulle hyppytreenit, kun Hanna ei enää kyennyt pitämään. 




Teemana oli hevosen jumppaaminen. Aloitimme ravipuomeilla, F ravasi oikein letkeää ja mukavaa ravia, eikä yrittänyt laukkailla puomien yli. Kuten edellisessä postauksessa jo sanoin, ero oli suuri verrattuna edelliseen kertaan! Gägikuuri siis teki tehtävänsä ja tuon parin viikon kuurin jälkeen F oli jopa päinvastoin huonompi ratsastaa kolmipalalla.. :D Ravipuomien jälkeen otimme muutaman ravihypyn portille, jonka edessä oli puomi. Ensimmäisellä kerralla en osannut varautua niin voimakkaaseen hyppyyn, joten jäin vähän suusta kiinni.


Foxi menossa innokkaasti kohti estettä.
Esteen jälkeen mopo vähän lähti toisessa päädyssä.

Jatkoimme ravilähestymisiä "laiskan miehen jumppasarjalla", jossa oli normaalisti okseri ja pysty viiden laukan linjalla, mutta väleissä oli puomit innarivälein. Ensimmäisellä kerralla F oli vähän ihmeissään minne jalkansa laittaa, mutta heti seuraavilla kerroilla oli täysin hommassa mukana. Usemman toiston jälkeen tulimme radan: eri sarja ravista, laukassa puomi-portti, toinen puomi-pysty-puomi tehtävä ja lopuksi jumppalinja ilman välipuomeja. Jouduin linjalla tekemään yhden isomman puolipidätteen, sillä puomit eivät olleet enää hidastamassa ja F oli syöksymässä kohti okseria neljällä ja puolella askeleella. 



Ongelmaksi muodostuivat oma epävakaa istunta esteiden välissä, sekä Foxin syöksykiito toisessa päädyssä aina jumppalinjan jälkeen. Tuo perseeni pysyminen satulassa on ollut aina ongelmana, kun hyppään Foxilla. Se saa helposti kiskottua minut irti penkistä, mutta olisi silti tärkeää päästä istumaan satulaan. Jalustimilla killuminen ei ainakaan auta Foxin hidastamisessa esteiden jälkeen. 
  • Kiuruveden kansalliset 23-24.8
Heti Äimäraution kisojen jälkeen seuraavana viikonloppuna oli Kiuruvedellä kilpailut. Lähdimme vasta lauantaiaamuna ajamaan kisapaikalle. Kisapaikka oli jo ennestään tuttu parin vuoden takaa, jossa muuten hyppäsin Lupun kanssa ensimmäisen 130cm:n luokkani. Siihen se sitten jäikin.

Kisapaikalla meillä oli hyvin aikaa laittaa tavarat kasaan ja seurailla kisoja ennen oman luokan alkua. Petran kanssa olimme sopineet, että hyppään vielä yhden 120cm:n luokan alle, kun pieni epävarmuus edelleen heijastui ratsastukseen.
Kettu ei paljoa stressaa kisoissa. Kisakuvia tulossa myöhemmin, kunhan saan ne ostettua! :)
Verryttelin oikein ajatuksen kanssa sileällä, jotta F tulisi oikeasti läpi, eikä vain vähän sinnepäin. Olen monesti estekisoissa vähän laiska verryttelemään, enkä vaadi asioita loppuun asti. Verkka onnistui hyvin ja sitten ei muuta kuin radalle.

Rata oli arvostelulla A.2.0, joten olin suunnitellut lyhyet ja nopeat tiet, jotka myös pääsin toteuttamaan. Ennen ykköstä F alkoi yhtäkkiä viskelemään päätään, mutta päästiin kuitenkin yli puhtaasti. Alkurata olikin erittäin sujuva ja kutosen jälkeen ehdin jo ajatella, että nyt menee hyvin. Ikinä ei pitäisi ajatella noin, sillä seuraava linja menikin pipariksi, kun tulin linjan kuuden laukan sijaan viidellä laukalla?! Näin en ole ikinä tehnyt kisoissa Foxin kanssa, vaan ennemmin olen ottanut yhden exra-askeleen. Kuten arvata saattaa Foxin kaltainen kuuma hevonen tuli linjan jälkeen erittäin vahvaksi. Jäin tyhmänä vain pitämään vastaan ja killumaan jalustimille sen sijaan, että olisin ottanut yhden kunnon pidätteen ja istunut satulassa. Näin ollen viimeiselle esteelle eli sarjalle kahdeksan laukkaa ajautui aivan liian lähelle, jolloin sarjan a-osa tuli alas. Pudotus otti niin päähän, etten edes viitsinyt välissä tasapainottaa yhtään vaan jätin hevosen yksin, jolloin b-osakin tuli alas... 



Prrrkele, että ärsytti! Aika olisi riittänyt voittoon ja itse munasin kaiken viimeisellä esteellä.

Seuraavaksi oli vuorossa 130cm:n luokka, joka oli myös aikaluokka. 1,2,3 ja nelonen sujuivat vielä mallikkaasti. Vitoselle käänsin lyhyen tien, joka onnistui hyvin. Kutoselle oli sama linja kuin edellisessä luokassa kuudella laukalla, mutta tällä kertaa nyin siihen seitsemän. Seiska onnistui hyvin, mutta sarjalle jäin liikaa pitämään kädellä, josta tuli taas molemmat puomit alas! Ja seuraavalta okserilta myös puomi! Viimeinen linja sentään onnistui, mikä oli sama kuin edellisessä luokassa. Tosin siihenkin väliin otin yhdeksännen askeleen...



Ei taaskaan sujunut sitten yhtään, ei kumpikaan luokka! Toisessa luokassa pidätteet eivät menneet läpi ja otin askeleen pois välistä/ajauduimme liian lähelle esteitä ja toisessa luokassa vaan pidin ja nyin väleihin liikaa askelia. Kultainen keskitie oli täysin kadoksissa.

Noiden ratojen jälkeen tuumasin, että käyn vaihtamassa sunnuntain luokan pienempään. Joten taas palattiin hyppäämään kahtakymppiä.

Sunnuntaina luokan vaihdoksen takia lähdin heti ensimmäisenä. Meinasi tulla kiire verryttelyssä, sillä en voinut verkata ennen radankävelyä, kun verkkakenttää huollettiin. Niinpä otin vain muutaman hypyn ja kiirellä menin radalle valmistautumaan. Tuomaritornissa kuitenkin säädettiin jotain, joten lopulta ravailinkin kisakentällä n.5-10min. Onneksi F ei kerennyt hyytymään tuossa, sillä vähän olisi ketuttanut, jos eka este olisi tullut alas.



Rata oli oikein sujuva, kultainen keskitie löytyi eli pääsin kaikki välit oikeilla askelmäärillä. Uusinnassa toteutin suunnittelemani tiet ja maaliin pääsimme 0-0 tuloksella, wohooou! Tuntui oikealta työvoitolta viime aikojen munailujen jälkeen. Niinhän siinä sitten kävi, että pidimme kärkipaikan luokan alusta loppuun saakka! Kiva kaatosade alkoi juuri ennen palkintojen jakoa, joten kerkesimme kastua litimäriksi. Oli tosi inhottavaa pakata kamat kasaan vesisateessa ja kuraisena lähteä matkaan. Siinä kiiruhtaessa unohdimme kameran kisapaikalle, mutta onneksi Kukkolat nappasivat sen mukaansa.


  • Kalajoen venetsialaiset 29-31.8
Ulkokauden viimeiset kisat olivat Kalajoella -ehdottomasti yksi suosikkikisapaikoista! Jutta lähti perinteisesti mukaamme groomiksi, joten F sai joka päivä hienot letit harjaansa. Mukava reissu oli tälläkin kertaa, mikä huipentui lauantain sykähdyttävään ilotulitukseen. 

Äiti ja Kettu <3
Ja super groomi Jutta!

(c) Elli Kivari
Kolmen kopla :)
Perjantaina hyppäsin 130/120cm:n luokan. Foxi oli todella paljon menossa radalla, eikä minulla ollut paljoa vaikutusvaltaa. Pääsimme kuitenkin kaikki esteet puhtaasti ja linjat oikeilla askelmäärillä. Uusinnassa en kääntänyt suunnittelemiani lyhyempiä teitä, sillä en olisi saanut hevosta tarpeeksi takaisin. Foxi sai pariin otteeseen jopa kiskottua minut kunnolla irti satulasta. Tulos oli kuitenkin 0-0 ja viides sija. Ihan kelpo tulos siis!



Lauantaina oli 130cm:n aikaluokka. Olin suunnitellut jälleen tiukat tiet ja pakotin itseni myös toteuttamaan ne, vaikka kaikki esteet tulisivat alas. Meinasin nimittäin jänistää ja olisi tehnyt mieli vain kierrellä ja kaarrella rauhassa mukavuusalueella. Jos ei koita, ei voita! Noh radalla todellakin käänsin ne tiukat tiet ja aikakin oli ylivoimaisesti monta sekuntia voittajaa nopeampi, mutta minkäs teet jos muuten ratsastit huonosti, minkä seurauksena kaksi puomia tuli alas. 


Heti ykkösesteelle lähdin puskemaan, mikä on ehdottomasti kielettyä. F tuli sen seurauksena hirveän hätäiseksi ja kolisutteli melkein joka ikiseen puomiin. Ei siis yhtään tyypillistä Foxille. Ensimmäinen puomi tuli lopulta kuudennelta esteeltä, kun minulla ei taaskaan ollut minkään laista ajatusta linjalla. Ensin jäin pitämään liikaa, jonka jälkeen jouduin etenemään ja jäin okserista aivan liian kauas. Kahdeksas este tuli myöskin alas, sillä jäin kaarteeseen himmailemaan, eikä Foxilla ollut mahdollisuutta venyä leveästä okserista ylitse.



Sunnuntaina hyppäsin myös 130cm:n luokan arvostelulla AM5. Perusradalta tavoittelin nolla rataa, jotta pääsisimme korotettuun uusintaan. Radalla ratsastin huolellisesti ajatuksen kanssa. Rata oli aivan nappi suoritus viimeiselle okserille saakka. Okserille oli vähän haastavampi tie kaarteesta, joten radankävelyssä suunnittelin ottavani enemmän tilaa menemällä lähelle aitaa. Mutta mitä tekeekään Kirsi radalla? -On hurmioitunut hyvin menneestä radasta ja tulevasta nollasuorituksesta, oikaisee tien okserille, eikä näe askelta okserille. Ratsastaja lähtee puskemaan kohti estettä ja hevonen joutuu ottamaan miniaskeleen ennen estettä ja näin ollen puomi lähti matkaan. Hyvä minä!



Ja taas ärsytti radan jälkeen! Olisi pitänyt vain odottaa estettä rauhassa pää kylmänä, mutta ei. Olisi ollut niin kiva päästä uusintaan, kun vain kolme siihen lopulta pääsi. Positiivista ainakin oli, että pääsin hyppäämään kaikki radat "omalla korkeudella", eikä tarvinnut vaihdella luokkia pienempään. Siihen se positiivisuus sitten jäikin.




Yllä olevat kuvat (c) Krista Sumen
Kalajoen kisojen jälkeen ollaan pääasiassa vain treenailtu, sekä viikko sitten kävimme yksissä hallikansallisissa. Vajaan viikon päästä onkin sitten kauan odotettu ja pelätty HIHS! 

4 kommenttia:

  1. Tuleeko sulla rimakauha koskaan noin korkeita hypätessä tai onko sulla ennen tullut (jos niin miten pääsit siitä eroon)? :D Sulla on ihan huippu hieno hevonen ja ratsastat todella siististi, ilo katsoa teidän menoa! :) mitä ja minäpäivinä hyppäätte HIHS:issä? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kuule, on ollut minullakin rimakauhua, tosin sitä poden nykyisin todella harvoin! Foxin kanssa olen saanut varmuutta isommilla esteillä, sillä se ei ole ikinä kieltänyt, ellen ole itse sitä pysäyttänyt ennen estettä. Ensimmäinen ponini oli melko kova kieltelemään, mikä ei edesauttanut varmuutta esteillä. Sen sijaan Dani ja Lupu sai varmuutta takaisin, mutta erityisesti viime vuonna Lupun alettua kieltelemään oma itseluottamus esteillä heikkeni ja suorastaan "pelkäsin" yli 110cm:n esteitä. Lupun kanssa muutenkin minun oli todella vaikea sen pitkän laukkansa takia nähdä etäisyyttä esteille, joten päädyimme silloin tällöin esteiden sekaan. Vaikkei sitä hirveän useasti tapahtunut, mutta aina esteiden noustessa jännitti todella, rysäytetäänkö taas keskelle estettä.

      Jännitykseen on siis auttanut sopivampi hevonen, joka on varma hyppääjä. Tämä on ollut isoin syy siihen, miksen enää jännity esteiden noustessa. Tiedän, että näen etäisyydet paremmin, kun Foxin laukka on hyvin säädeltävissä, sekä tiedän, että se yrittää kaikkensa, jotta päästäisiin esteiden yli. Toinen mikä on myös auttanut, on rutiini! Silmä tottuu yllättävän nopeasti isompiin esteisiin. Esim. tänä keväänä kauhistelin kisoja katsellessani, kun 130cm:n rata näytti ylitsepääsemättömältä. Nyt kun olen hypännyt usiamman sen korkuisen radan, ne jo suorastaan näyttävät pieniltä :D

      Tsemppiä, jos painiskelet vastaavanlaisen ongelman kanssa! Siitä voi päästä eroon, jos vain jaksaa tehdä paljon töitä pienemmillä esteillä ja varmuuden kasvaessa voi sitten nostaa esteitä. Missään nimessä ei kannata kiirehtiä! Maltti on valttia :) Mielummin edeten turhankin hitaasti, kuin tulla ryminällä takaisin maanpinnalle!

      Kiitos, kiva kuulla! :) Hyppään U25 -sarjaa ainakin torstaina ja perjantaina. Mikäli hyvin menee, niin myös sunnuntain finaalissa.

      Poista
  2. Tosi siistiä ratsastusta, ja rutiinilla ne "tyhmät" virheet karsiutuu :) itellä on niin järkyttävä rimakauhu ollu aina 130cm ja isommilla radoilla että siellä noita typeriä virheitä aina satelee :D

    Tsemppiä HIHSsiin!

    - Laura
    Http://maaliviivalle.blogspot.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon!! :) Totta, rutiini on kaiken a ja o ja sitä kautta toivottavasti typerät virheet vähenevät. Mulla nykyään on aika vähän rimakauhua, mutta ns. jännityn enemmän isommilla radoilla, kun taso ei vielä tule selkäytimestä. Sm:eissä vika rata näytti kävelyssä ihan valtavalta, mutta päätin olla tuijottamatta korkeutta ja muistaa vaan reitin :D En tiedä mikä mun päässä sillon naksahti, mutta meno tuntui silloin tosi sujuvalta. Ehkä sitten loppukaudesta, kun ns. odotukset oli korkeammalla asetin itselleni enemmän paineita ja sillon tuli välillä mokailtua enemmän. Nälkä kasvaa syödessä ja joskus on hyvä palata takaisin maantasalle ;)

      Poista